Suomalaisten mielenkiinto Ruijaa kohtaan heräsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Petsamo liitettiin Suomeen. Kveenien tutkimiseen alettiin panostaa voimakkaasti ja suuri joukko tutkijoita ja lehtimiehiä vaelsi Norjaan. Tarkoituksena oli auttaa kveenejä säilyttämään identiteettinsä norjalaisessa ympäristössä. Heimoveli-aate ja unelma suur-Suomesta nähtiin Norjassa vaarallisina aiheina, eikä tutkijoita lopulta enää haluttu päästää maahan. Poikkeuksena tähän oli Samuli Paulaharju, jota ei nähty suursuomalais-aatteen ajajana. Hänellä tuli kuitenkin olla työtään varten jonkin tunnetun norjalaisen suosituskirje, jonka hänelle kirjoitti rehtori Just Qvigstad. Paulaharjua ei siltikään pidetty täysin luotettavana, eikä hänen teoksiaan ole koskaan käännetty norjaksi.

Keruumatkoilla Samuli Paulaharjun mukana haastatteluja tekemässä oli hänen vaimonsa Jenny. He liikkuivat kaikilla mahdollisilla kulkuneuvoilla ja usein jalkaisin, asuen välillä hyvinkin alkeellisissa olosuhteissa. Kveenien asuinalueilla Paulaharjut matkustivat kesinä 1926-27 ja 1934. Paulaharju oli haaveillut jo lapsuudesta asti pohjoisesta ja tutustunut perinpohjaisesti aiheeseen kirjallisuuden avulla. Matkoja rahoittivat useat eri tahot, kuten esimerkiksi Kordelinin säätiö ja SKS, Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Olennaisena osana perinneaineistoon kuuluvat myös Paulaharjun tekemät piirrokset ja hänen ottamansa valokuvat. Hän kirjoitti kaikenkaikkiaan 21 kirjaa, joissa hän pyrkii tuomaan kansanperinnettä tavallisen lukijan ulottuville. Hänen pääteoksenaan pidetään vuonna 1928 ilmestynyttä Ruijan suomalaisia. Lähes 500-sivuisessa kirjassa on haastateltu 242 ruijansuomalaista, ja se on kuvitettu sadoilla valokuvilla.